Sivut

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Onko elämä yhtä kantamista?

Kun tein nuorena opiskelijana juttuja radioon, jouduin raahaamaan mukanani todella painavaa nauhuria kilometritolkulla. Sain siitä tarpeekseni vuodessa. Kun sitten vähän vanhempana työskentelin kustantamossa, raahasin painavia kirjalaatikoita monta kertaa vuodessa kirjanäyttelyihin ja messuille. Ajattelin, että kunhan pääsen uraportailla ylöspäin, raahaaminen loppuu. Ei loppunut. Vaikka pääsin huipulle asti, en päässyt roudaamisesta eroon. Jokaisessa työpaikassa meitä oli liian vähän. Kaikki joutuivat tekemään tarpeen vaatiessa kaikkea.

Työelämässä ajattelin, että "sitku olen eläkkeellä" en varmasti kanna enää yhtään laatikkoa. Sekään kuvitelma ei toteutunut.

Laatikoiden muoto ja paino vaihtelevat, mutta yksi on pysyvää. Kantamista riittää koko elämän ajaksi. CCO Creative Commons.

Nyt eläkkeellä kannan kaikenlaista: lajittelun tuloksena syntyviä vuoria kuten lasipurkkikasoja ja metallijätettä, kierrätykseen meneviä vanhoja huonekaluja, pois heitettäviä kulahtaneita vaatteita ja rikkoutuneita kenkiä, palautettavia pulloja, kesämökiltä pois raivattua rompetta, pesulaan meneviä painavia mattoja ja ikuisia kirjapinoja.

Haikailen toisinaan takaisin Moskovaan. Siellä jotkut asiat toimivat paremmin kuin täällä. Pesula esimerkiksi haki pestävät matot kotoa ja toi ne pestyinä takaisin. Palvelu oli ystävällistä, nopeaa ja edullista. Helsingissä raahaamme mieheni kanssa mattoja pesulaan ja haemme ne sieltä takaisin. Pesupalvelu on hidasta, koska matot lähetään toiseen kaupunkiin pestäväksi, ja kaiken lisäksi se maksaa aika paljon. Ymmärtäähän sen, että se maksaa, jos ne matot pitää lähettää toiseen kaupunkiin pestäväksi. Menevätköhän Tallinnaan asti?

Täällä Suomessa meistä on tehty itsemme palvelijoita. Palvelua on usein vaikea saada, vaikka siitä haluaisi maksaakin. 

Kysymys: Mitä mieltä sinä olet itsepalvelun lisääntymisestä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti