Sivut

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Miksi ihmeessä se ärsyttää?

Helsingin Sanomat on ehtymätön ideoiden ja joskus myös hämmästyksen lähde. Tällä kertaa vuorossa oli totaalinen ällistys. Hesari julkaisi eilen jutun Näin kehut itseäsi - muita ihmisiä ärsyttämättä. 


Jutussa toimittaja antaa ohjeita siitä, miten kehua itseään niin, etteivät muut siitä hikeenny. Suomalaiseen kulttuuriin sopii kuulemma vaatimattomuus.

Jotta ei ärsytä muita, on viljeltävä sanoja tyytyväinen ja mielestäni. Jos kehuja on tyytyväinen tuotokseensa, hän ei väitä olevansa paras joukosta, hän on vain tällä kertaa tyytyväinen omaan työhönsä. Jos ymmärtää laittaa tukisanan "mielestäni" lauseeseen, kuulija ärsyyntyy vähemmän, koska tämäkin sana ikään kuin pienentää itsekehua.

Jutusta käy ilmi, että kaikenlainen itsetehostus ja oman hännän nostaminen saa ihmiset ärsyyntymään.

Minä puolestani ärsyynnyin koko jutusta! Minua ärsyttää se, että vielä nykyäänkin hellitään tätä vaatimattomuutta. Se saa toisinaan ihan koomisia piirteitä. Kehuin vähän aikaa sitten eräälle puolitutulle hänen päällään ollutta kaunista vaatetta. No tää nyt on tällanen halpa retku, oli vastaus. Olin odottanut hänen vastaavan jotain tyyliin Mäkin tykkään tästä ihan älyttömästi. Tää on mun lempivaate. Maksoi aika paljon, mutta on joka euron arvoinen. Jos uskoisin hänen sanojaan, alkaisin todella ihmetellä, miksi hän laittoi tärkeään seminaariin tuollaisen halvan retkun, eikö hänellä ole kunnon vaatteita? Aivan ....eihän hän sitä oikeasti tarkoittanut. Todennäköisesti hän laittoi parhaan vaihtoehdon päällensä mutta katsoi kuitenkin parhaaksi mitätöidä oman vaatteensa, vaikka olin jo ehtinyt sitä kehua. Miksi ihmeessä?

Minä ainakin kuuntelen mieluummin vaikka itsetehostusta kuin tätä jatkuvaa itsensä pienentämistä tai peräti mitätöintiä. Ketä se hyödyttää? Miksi osaavien ihmisten pitäisi mitätöidä omia suorituksiaan julkisesti? Miksi alisuoriutumista ja keskinkertaista työpanosta arvostetaan enemmän kuin aktiivisen, työstään aidosti innostuneen ihmisen hyvää suoritusta?

Minulla käy valmennettavina ihmisiä, jotka ovat joutuneet työpaikoillaan silmätikuiksi siksi, että ovat liian innostuneita hommistaan ja haluavat olla monessa mukana. Peruspirkot ja -petterit eivät katso tätä hyvällä, koska kollegan liiallinen innokkuus saa oman suorituksen näyttämään niin vaatimattomalta. Juuri siltä, mitä se ehkä onkin? Ja auta armias, jos tämä energiapakkaus erehtyy vielä kertomaan olevansa tosi hyvä näissä hommissa tai vertailee omia suorituksiaan jonkun muun suorituksiin. Silloin koko porukka kääntyy häntä vastaan.

Olen asunut ulkomailla, eri pituisissa pätkissä ja eri maissa, yhteensä yli 12 vuotta. En muista koskaan maailmalla kohdanneeni tällaista oman itsen ja osaamisen aliarvostamista. Miksi me täällä Suomessa pitäisimme sitä edelleen yllä?

Jos joku kehuu estoitta itseään ja omaa suoritustaan, mutta me muut tiedämme, ettei se tulos nyt niin kummoinen ollut, antaa hänen kehua. Jos hän on harhainen, kyllä elämä häntä opettaa ja asettaa oikealle paikalle. Annetaan hänen itse löytää realistinen käsitys itsestään. Pitää myös muistaa, että meitä on moneksi. Jotkut nyt vaan ovat osaavampia kuin toiset, ei siitä mihinkään pääse. Totta on onneksi myös se, että oikealla asenteella ja innolla pääsee pitkälle, harvat hommat ovat rakettitiedettä.

Kehutaan ja ihastellaan mieluummin omia ja toistemme saavutuksia kuin yritetään tasapäistää meidät kaikki alisuoriutujiksi. Meillä kaikilla on paljon potentiaalia, mutta se ei pääse toteutumaan, jos jo kulttuurin läpileikkaava ominaisuus on olla huolissaan siitä, ettei vaan ärsytä ketään omalla osaamisellaan.

Kysymys: Arvostammeke me suomalaiset osaamista?

lauantai 9. helmikuuta 2019

Olisiko tässä selitys?

Olen koko aikuisikäni harmitellut sitä, että minulla ei ole ollut mitään työhön kohdistuvaa intohimoa. Minun on ollut helppo vaihtaa työtä ja työpaikkaa, vaikka olen itse asiassa pitänyt kaikista töistäni. Olen jopa toisinaan tuntenut niissä sitä paljon mainostettua flowta. Flowhan   tarkoittaa sitä, että tykkää senhetkisestä työstään niin paljon, että uppoutuu siihen kokonaan. Aika ja paikka häviävät jonnekin taka-alalle. Kyseistä työtä haluaa tehdä sen itsensä takia - ei palkan, kiitoksen tai maineen takia.

Laskin pikaisesti, että minulla on ollut yli 35 vuotta kestäneen työurani aikana ainakin 15 eri työtä. Olen työskennellyt niin yksityisellä sektorilla kuin myös julkisella ja kolmannella sektorilla. Pyöritin omaa yritystäkin yli kolme vuotta. Listalta puuttuvat ainoastaan vuokratyö ja franchising!

Nyt eläkeläisenä olen taas aloittanut yritystoiminnan - valmennukseen ja kustannustoimintaan keskittyvän Oy Avisado Ab:n. Avisado valmentaa ihmisiä elämän muutos- ja valintatilanteissa sekä julkaisee elämänhallintaa käsitteleviä kirjoja. Ensimmäinen kirjamme - Eläkettä & eliksiiriä - on juuri ilmestynyt.

Olen monesti kokenut ahdistusta lukiessani elämänhallintaoppaita, jotka neuvovat löytämään sen "oman jutun", sen oman intohimon, jota haluaa tehdä elämänsä loppuun asti. Minulla sellaista kutsumusta ei ole koskaan ollut, enkä suoraan sanoen usko, että sen "oman jutun" veivaaminen riittää kenellekään muullekaan loppuiäksi. Maailma ympärillämme muuttuu koko ajan ja nopeaan tahtiin. Myös me ihmiset muutumme. Sitä, mitä halusi nuorena, ei välttämättä haluakaan enää nelikymppisenä.

Minun neuvoni kaikille omaa suuntaa etsiville on se, että kannattaa hankkia osaamista mahdollisimman monelta alalta. Näin pystyy sujuvasti vaihtamaan työtehtäviä ja jopa alaa ilman suurempaa heikotusta. Maailmanluokan tutkijaksi meistä tuskin kukaan kehittyy lyhyessä ajassa, mutta normaalijärkinen oppii yleensä puolessa vuodessa tavalliset työt. Riittää, kun pää kestää sen puoli vuotta, kun säännöllisin väliajoin huomaa vielä puutteita omassa osaamisessaan. Mutta hei - puutteethan ovat kehittymiskohteita. Sanoita ongelmasi uudelleen - kehittymistavoitteiksi - ja eipä aikaakaan, kun tunnet jo hallitsevasi uuden työsi.

Ilahduin, kun luin tällä viikolla Hesarista jutun Liikaa vaihtoehtoja. Kaikki me generalistit, työpaikkoja kiertävät moniosaajat, saimme itsellemme uuden nimen yhdysvaltalaiselta yrittäjältä Emilie Wapnickilta. Me olemme multipotentialite. Tunnistin heti ihmistyypin, koska omasta mielestäni kuulun itsekin heihin.

Hesarin mukaan me "multipotentiaaliset" ihmiset olemme helposti mukautuvia ja opimme nopeasti uusia asioita. Me olemme ihmisiä, joita kiinnostaa vähän kaikki. En ainakaan tällä hetkellä muista kuin yhden asian, joka minua ei todellakaan kiinnosta - urheilu, ei sen harjoittaminen eikä sen seuraaminen.

Meidän multipotentiaalisten kutsumus on kaikki. Jokaisessa työssä on jotain mielenkiintoista. Me olimme tulevaisuuden työntekijöitä jo 1970 - 1990 -luvuilla, kun kukaan ei ollut vielä keskinyt kieltää kysymystä Mikä sinusta isona tulee?

Nykyäänhän tällaista kysymystä ei kannata enää kysyä, koska tiedetään, että ihmiset joutuvat vaihtamaan työtehtäviään ja moni jopa alaa monta kertaa työuransa aikana.

Voin vilpittömästi sanoa teille nykypäivän työntekijöille, että älkää pelätkö. Työpaikan vaihto pitää virkeänä ja kasvattaa omaa henkistä pääomaa. Potentianne aktualisoituu kuten filosofit sanovat. Kaikessa moninaisuudessaan! Suosittelen!

Ainut pieni miinus, seuraus, jonka vaihdot aiheuttivat itselleni oli se, että en ehtinyt kunnolla juurtua millekään alalle. Minulla ei ole monia kollegoja, koska olen vaihtanut työpaikkaa niin usein. Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan tässä kuitenkin mainita, että en suinkaan ole vaihtanut työpaikkaa monta kertaa vuodessa. Toisinaan vaihdoin työtä, mutta työnantaja pysyi samana. Lyhin työsuhteeni kesti vuoden ja pisin 10 vuotta. Muut olivat siltä väliltä. Jokaisesta näistä lähdin itse - eri syistä. Usein syynä oli urakehitys, parempi palkka tai työtehtävät ulkomailla.

Multipotentiaalinen ihminen ei parane koskaan. Hän on eläkkeelläkin vielä kiinnostunut kaikesta. Minulla on edessä nyt sisustussuunnittelun opinnot. Jos joku keksii kysyä minulta, mikä minusta isona tulee, voin nyt vastata: sisustussuunnittelija....ensi joulukuussa kypsässä eläkeiässä! En olisi itsekään osannut tätä kuvitella vielä kymmenen vuotta sitten.

Kysymys: Millaisia työntekijöitä tulevaisuudessa tarvitaan?

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Kevättä kohden?

Tähän on tultu. Helsingin kantakaupungissa ei lumen poisvienti suju millään mittareilla mitattuna. Teiden lanaajien ratkaisu lumen poistamiseen kaduilta on siirtää se parkkeerattujen autojen päälle ja jalkakäytävillä kulkevien jalankulkijoiden riesaksi.

Kävin perjantaina Kaapelitehtaalla. Minulta menee matkaan kävellen yleensä 35 minuuttia. Nyt tarvoin lumisohjossa melkein tunnin suuntaansa. Oli pakko varoa, koska jalkakäytävät olivat liukkaat tai niillä oli niin paljon lunta, että varsinainen kävelytila oli vain kapea ja muhkurainen kuja. Samaan aikaan piti myös väistellä erilaisia esteitä, joiden tarkoitus oli varoittaa katolta putoavasta lumesta ja jääpuikoista.

Seurasin sääliä tuntien autoilijoita, jotka yrittivät kaivaa autojaan lumikinosten alta tai yrittivät päästä ajotielle lumivuorien takaa. Lana-auto oli ehtinyt kulkea ohi ennen heitä. 

Aloin väkisin miettiä, että IHANKO OIKEESTI lumi tulee joka vuosi yllätyksenä kaupungin siisteydestä huolehtiville? Eikö todellakaan ole keksitty mitään toimivaa keinoa viedä lumet pois nopeasti ja tehokkaasti?

Muistan jo vuosikymmenien takaa Leningradista ja Moskovasta kuorma-auton, jota kutsuimme "idi sjuda -autoksi". Vapaasti käännettynä se on "tule tänne -auto". Kuorma-auton eteen oli liitetty kaksi järeää taivutettua "haalijaa", jotka kasasivat auton edestä lunta putkeen, joka johti kuorma-auton lavalle. Sekä putki että nämä "haalijat" olivat osa kuorma-auton kiinteää varustusta. Samalla kun lumi saatiin pois kaduilta, saatiin se myös siirrettyä kokonaan pois häiritsemästä. Kuorma-auto ajoi melko hitaasti, mutta lopputulema oli hyvä - kadut olivat puhtaat lumesta eikä lumiongelmaa oltu ulkoistettu muiden samalla katuosuudella kulkevien riesaksi. Yksinkertaista mutta tehokasta! Kuorma-auto oli huvittavan näköinen mutta hoiti sille annetun tehtävän.

Kysymys: Pitäisikö kaupungin siisteydestä vastaavat lähettää itäiseen naapuriin opintomatkalle?

Luminen talvi on kiva, kun on hiihtolomalla jossain mökillä tai maaseudulla. Silloin ei haittaa, vaikka joutuisi joskus tekemään lumitöitä kaivaakseen autonsa ulos kinoksista.

Se, mikä sopii mökille, ei sovi kantakaupunkiin. Kaupungissa homman on toimittava - ihmisten on päästä töihin ajoissa ja kaupunkilaisten on saatava kävellä rauhassa ja turvallisesti.

Mikäli me kaikki eläkeläiset ja muut, joiden ei välttämättä tarvitse lähteä ulos kaduille, pysyttelemme liukastumisen pelossa sisällä koko talven, ei se lupaa hyvää kansanterveydelle. Liikkumattomuus aiheuttaa paljon kaikenlaisia kalliisti hoidettavia vaivoja. Minä en ainakaan halua kykkiä sisällä odottamassa kevättä.

Talvi tulee joka vuosi - se voi toisinaan alkaa vähän aikaisemmin tai vähän myöhemmin, mutta ainakin tähän asti se on aina tullut. Jotain tarttis tehdä! Eikö?