Kulttuurien kohtaamisen kipukohtia

Hei taas kaikki blogini lukijat! 

Tässä teille uusi teksti uudelta kirjoittaja-vieraalta. Tällä kertaa hän on Raija Rissanen. Raijan teksti pistää miettimään. Tuhannet kiitokset Raijalle.

Tiedoksi kaikille, että lisää tekstejä saa lähettää. 

Kulttuurien kirjo rikastuttaa nykyään suomalaista elämää. Menneinä vuosisatoina ja valtaosin viime vuosisadallakin kulttuurivaihto liittyi eurooppalaisten ja eurooppalaisen kulttuurin kulkeutumiseen maasta toiseen, Suomeenkin. Kulttuurien sopeutuminen muualta tuleviin vaikutuksiin oli suhteellisen luontevaa yhteiseksi tunnistetun historian, lainsäädännön ja arvomaailman perusteella.

Nykyisin maahanmuuton myötä elämäntapamme, kulttuuriimme ja arvomme kohtaavat uudenlaisia haasteita. Monella maassamme asuvalla, ehkä jo Suomen kansalaisuuden saaneella tai kolmannen polven ”uussuomalaisella”, on taustallaan hyvin erilainen uskonto, tapakulttuuri ja normisto kuin kantasuomalaisilla. Tämä normisto perustuu usein uskontoon liittyviin käytäntöihin ja määräyksiin. Ongelmalliseksi nämä käytännöt muodostuvat silloin, kun ne ovat ristiriidassa oman lainsäädäntömme, arvojemme ja kansainvälisen yhteistyön kautta tulevien yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa.

Tasa-arvo ja itsemääräämisoikeus perinteen paineen alla

Suomen perustuslaki turvaa kaikille kansalaisille oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen sekä suojaa kansalaisten tasa-arvoa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Samat oikeudet nostetaan esiin YK:n ihmisoikeusjulistuksessa ja YK:n alaisen UNESCO:n lapsenoikeuksia koskevassa julistuksessa. Noudatetaanko näiden oikeuksien velvoitteita Suomessa? Valvommeko niiden toteutumista? Turvaako lainsäädäntömme ja oikeuslaitoksemme näiden oikeuksien toteutumisen kaikille kansalaisille? Pelkään pahoin, että käytännössä näin ei ole.

Olen pitkään pohtinut, miksi Suomeen asettautuneet toisenlaisesta kulttuurista tulevat ihmiset pitävät tiukasti kiinni oman kulttuurinsa monenlaisista ilmenemismuodoista ja tavoista, jotka ovat selvästi ristiriidassa niin lakiemme kuin arvojemme ja ihmis- ja lastenoikeuksien kanssa. Vaikka ongelmat näkyvät käytännössä yleensä nuorten naisten ja tyttöjen elämän rajoittamisena, emme saa unohtaa näiden rajoitteiden asettajien roolia vanhojen tapojen ylläpitämisessä. Hekin ovat tapojensa vankeja.

On kohtuutonta, että suomalaista peruskoulua käyvien tyttöjen vapautta valita harrastuksiaan, kavereitaan ja viimekädessä myöhemmin puolisoaan rajoitetaan. Tyttöjen jalkapalloharrastuksesta puuttuu se pelaajien kirjo, joka poikien harrastuksessa näkyy. Miksi tyttöjen edellytetään pukeutuvan tavalla, joka estää monenlaiset liikuntaharrastukset? Kuinka monen tytön haaveet jäävät toteutumatta perinteiden noudattamisen paineessa? Miten voimme hyväksyä sen, että nuoren tytön veli toimii vahtina sisarelleen? Eivätkö lapset olekaan tasa-arvoisia? Miksi me joudumme lukemaan nuorista pakkoavioliittoon joutuneista tytöistä?

Lain turva

Joissain tapauksissa Suomen lainsäädäntöön on toivottu lisättävän uusia pykäliä, joilla ei ole mitään tekemistä meidän arvojemme ja lakiemme kanssa. On ehdotettu uskonnosta ja perinteestä kumpuavien erillislakien säätämistä tiettyjen ryhmien tarpeita varten. Viimeisin esimerkki Suomen lainsäädäntöön liittyen koski pakkoavioliiton mitätöimistä. Suomen lakien mukaan avioliiton voi päättää avioeroon. 

Perusteluna avioliiton mitätöimiselle on meidän kulttuurillemme vieras käsite avioeron aiheuttamasta stigmasta. Avioliittoja ja eroja koskevat lait poikkeavat maittain. Suomen kansalaista turvaa Suomen laki. Perimmäinen kysymys on, miksi meillä ei ole kriminalisoitu pakkoavioliittoja, eikä näin siis turvata pakkoavioliittoon joutuneen naisen – joskus jopa tytön – oikeuksia sen sijaan, että pohtisimme oman lainsäädäntömme sopeuttamista meille vieraisiin arvoihin.

Keskustelujen ja kohtaamisten kautta yhteiseen arvopohjaan

Mielestäni maahanmuutto ja kulttuurien kirjo on lähtökohtaisesti myönteistä. Viestini on, että meidän tulee kiinnittää enemmän huomiota siihen, ettei epätasa-arvoa ja ihmisarvoa loukkaavia tapoja ylläpidetä. Meidän tulee kaikin tavoin kannustaa maahamme muista kulttuureista muuttavia ja täällä ehkä jo muutaman vuosikymmenen asuneita pohtimaan, miten he voisivat paremmin ymmärtää uuden kotimaansa lainsäädäntöä, kulttuuria ja arvoja sekä omaksua niiden parhaita käytäntöjä luopumatta omasta uskonnostaan tai oman kulttuurinsa myönteisistä perinteistä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on kannustaa keskustelemaan, mitä keinoja meillä on ”kotouttaa” maahan muuttaneita ja tulevaisuudessa maahan muuttavia muiden maiden kansalaisia siten, ettei uuden maan tuoma kulttuurishokki johda omien pariin käpertymiseen ja uuden kotimaan arvomaailman kieltämiseen.

Raija Rissanen