Onnea Suomi - maailman onnellisin maa!

Hyvät blogini lukijat, tässä teille iloksi uusi teksti kirjoittaja-vieraalta. Paljon kiitoksia Minna Hakkaraiselle!
Teille muille tiedoksi, että uusia tekstejä saa lähettää.


Suomi taas voittaja

 

Viime viikkojen uutisoinnissa vallitsevana ovat olleet erilaiset uhkakuvat. Koronatiedotuksen jaloissa vähemmälle huomiolle on jäänyt YK:n hiljattain julkistama selvitys, jonka mukaan Suomi on kolmatta vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. 

Tässä kohtaa monen kulmat alkavat jo kurtistua ja epäily kalvaa sisintä. Jos Suomi kerran on maailman onnellisin maa, niin missä se minun onneni sitten on lymynnyt kaikki nämä vuodet, kun huolia ja murheita on riittänyt vaikka toisille jakaa?

Onni on yksilötasolla hyvin henkilökohtainen asia ja harva ainakaan omista ystävistäni varmaan kuvailisi elämäänsä erityisen onnelliseksi, vaikka todistetusti elääkin maailman onnellisimmassa maassa. Mistä siis moinen ristiriita? 

YK:n selvityksessä onnellisuutta tarkastellaan pikemminkin yhteiskunnan kuin yksilön tasolla. Tarkastelun kohteena ovat mm. bruttokansantuote, vapaus, korruptio ja sosiaaliturva. Selvityksen logiikka avautuukin kääntämällä kysymys esimerkiksi seuraavasti: Missä maassa tuntisit olosi turvallisimmaksi, jos sairastuisit vakavasti tai jäisit työttömäksi? 

Korruption vaivaamissa maissa lääkäriin pääsy ja hoidon saanti vaatii usein suhteita tai kasoittain riihikuivaa rahaa. Kun nyt jo paremmille metsästysmaille siirtynyt enoni vuosia sitten sairastui Yhdysvaltain matkallaan, kolmen päivän sairaalareissun lasku kipusi runsaaseen 10 000 dollariin. Hyvätuloisena eläkeläisenä enoni olisi selvinnyt laskusta ilman matkavakuutustakin, mutta sairaalahoidon todellinen hinta oli tästä huolimatta järkytys.

Yksilötasolla tarkastelemme onnea usein ihmissuhteiden kautta. Erityisesti nuorena romanttinen rakkaus on kangastuksen kaltainen tila, jota kaikin keinoin tavoittelemme. 

Arkiset onnen lähteet

Onnea voi kuitenkin tarkastella myös aivan arkisten asioiden kautta. Osa näistä jokapäiväisistä onnen lähteistä on niin arkisia, ettei niitä enää onneksi edes tunnista. 

Kun muutin uuden työn perässä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan puolitoista kuukautta sitten, sain totutella siihen, että hanasta tulee vettä, mutta juomakelpoinen vesi täytyy käydä ostamassa kaupasta. Viikkojen myötä on käynyt selväksi, että vaikka kaiken juomaveden kantaminen hissittömän talon kolmanteen kerrokseen voikin kohottaa kuntoa, tuntuu se useimmiten pelkästään raskaalta. 

Vesipulloja ylös kantaessani ovat mieleeni tulleet varhaiset lapsuusmuistot mummolasta, ajasta ennen vesijohtovesien vetämistä mummolaan. Kesäisin mummo kantoi juomavedet pihalla olleesta kaivosta, talvisin vesi kärrättiin maitokärryillä ja -tonkilla lähimmästä vesipostista. Lapsen silmin vedenkantomatkat olivat pelkkää hupia, eikä mieleeni edes juolahtanut, ettei asia välttämättä näyttäytynyt samoin aikuisten silmin.

Nyt kaikkialla jylläävä virusepidemia ja kehotukset kotona pysymiseen antavat hyvät puitteet pysähtyä pohtimaan sitä, mitkä asiat ovat lopulta elämässä tärkeitä ja hyvin. Kun seuraavan kerran saavun Suomeen ja otan hanasta puhdasta vettä janooni, ymmärrän aiempaa paremmin, että sitäkin hetkeä voi nimittää onneksi. 

Näyttääkin olevan niin, että kaukaa katsoen arkisissa, suomalaisittain itsestään selvissä jokapäiväisen elämän toimivuuksissa voivat sittenkin olla avaimet maailman onnellisuusmittausten kultamitaliin!