Narvan reissu

Huomenna ti 21.4 aioimme alkuperäisen suunnitelman mukaan lähteä ystävän kanssa Narvaan. Odotin matkaa innolla, sillä olin vain pari kertaa aikaisemmin ajanut Narvan ohi matkalla Tallinnasta Pietariin mutta en ollut koskaan pysähtynyt kaupungissa.

Nyt tämä Narvan reissu siirtyy valitettavasti hamaan tulevaisuuteen.

Olemme harrastaneet Viroon tutustumista jo useamman vuoden ajan ja tavoitteemme on vierailla kaikissa Viron kaupungeissa. 

Olemme nyt puolivälissä tavoitettamme. Tallinna, Pärnu, Kuressaari, Tartto, Kärdla, Haapsalu, Paldiski, Viljandi ja Rakvere on jo nähty. Narva oli seuraavana listassa.

Tämän matkan peruuntuminen kirpaisee enemmän kuin koko Uudenmaan saartorengas ja karanteeni. Mutta minkäs teet...

Narvan linna Viron ja Venäjän rajalla.

Pitää henkisesti varautua myös siihen, että juhannusjuhlat ja juhannuksen jälkeinen Pietarin matkakaan eivät toteudu alkuperäisen suunnitelman mukaan. Amerikkalaiset ystävämme ilmoittivat vähän aikaa sitten, että heidän lentonsa Suomeen kesäkuussa on peruttu. Meidän oli tarkoitus viettää juhannus yhdessä suuren ystäväjoukon kanssa ja lähteä sen jälkeen amerikkalaisten kanssa Pietariin. Pieleen meni sekin suunnitelma...

Olimme poikkeuksellisesti varanneet tälle vuodelle myös pari muuta matkaa. Nekään tuskin toteutuvat.

Paniikki alkaa hiipiä mieleen, kun vähitellen valkenee, että terassikausista paras eli kevään terassikausi on jo peruttu, vappua ei tule perinteisessä mielessä, tuskin juhannustakaan eikä todennäköisesti myöskään mökkikauden lopettajaisia. Voi olla, että systerikään ei pääse ulkomailta kesälomalle Suomeen. Onkohan joulukin jo peruttu?

Viime vuosi, 2019, oli itselleni hyvi raskas monesta eri syystä. Ajattelin vuoden lopussa, että onneksi tämä vuosi on nyt ohi ja kohta alkaa uusi vuosi 2020. Lukunakin 2020 sointui niin somasti! Niin vähän sitä ihminen tulevaisuudestaan tietää.

Sunday at the Beach

Hyvät blogini lukijat!

Tässä taas uusi vierailevan kirjoittajan teksti sunnuntain iloksi. Tällä kertaa teksti tulee kaukaa Kaliforniasta. Lämpimät kiitokset Valerie Harwinille tunnelmat hyvin välittävästä pienestä makupalasta.

Tiedoksi teille muille, että lisää tekstejä saa lähettää. Julkaisen niitä mielelläni, ja tilastojen mukaan myös lukijat tykkäävät lukea niitä. 

Strange to see the beach devoid of people; the serpentine bike path empty with only an occasional aircraft rising up over it from the nearby airport.  Surreal to know that we are forbidden to step foot onto the sand, barred from getting close to the crashing waves.  

A few boats could be seen heading out through the marina channel to the open ocean to join the couple already out sailing in the distance, enjoying an otherwise perfect Southern California spring day, sunny with a cool breeze.  

I suddenly had a strong impulse to leap up over the sand and land into one of those boats – to sail past the sand barrier, past the unnatural restrictions, and experience once more expansive freedom.

Lähelle tulevat runot

Hei kaikki blogini lukijat!

Tässä teille taas uusi kirjoittaja-vierailijan teksti päivienne iloksi. Tällä kertaa kirjoittajana on kirjailija Tarja Okkonen. Suuret kiitokset Tarjalle koskettavasta kirjoituksesta.

Tiedoksi teille muille, että lisää tekstejä saa lähettää. Julkaisen niitä ilomielin.

Jotkut lukijoista ovat valitelleet kommentoinnin vaikeutta nimettömänä. Jos et onnistu kommentoimaan, lähetä minulle siitä tieto (ritva.kattelus@gmail.com), niin yritän auttaa.

Tarja Okkosen kuvasi Klaukkalan kirjastossa
runokirjan julkkareissa Jorma Hyvönen.

Äitini kuolemasta tulee kohta puolitoista vuotta. Huomaan edelleen ajattelevani milloin mistäkin asiasta: tästä äiti olisi ilahtunut. Kyseessä voi olla tv-sarja, lapsenlapseni ryömimistaidot tai kukkivat lumikellot omenapuun alla.

 

En tiennyt aiemmin, että kuollut läheinen voisi pysyä näin lempeän arkisesti ja luonnollisesti elämässäni mukana. Se on lohdullista kuoleman ehdottomuuden edessä.

Kirjoittavana ihmisenä kirjoitin runon heti samana yönä saatuani puhelimessa tietää äitini kuolleen. Puhelun loputtua aika oli hidastunut, aamuun oli pitkä matka. Oli hiljaista. Ulkona marraskuun pimeää, sytytin parvekkeelle kynttilän. Haparoivasti rukoilin.

Istuin lattialle katsellen parvekkeen lasioven läpi kynttilän liekkiä ja odotin aamua. Aamulla soittaisin aikuisille lapsilleni heidän rakkaan mumminsa kuolleen. Odotin aamua ja ajattelin, ehtikö äiti tajuta kuolevansa. Mitä tapahtui siinä hetkessä?

Ajatteleminen sattui. Kirjoitin runon, muutakaan en voinut.

Muutamia päiviä äitini kuoleman jälkeen pakotin itseni kirjoittamaan ylös hänen kuolemaansa liittyneitä tapahtumaketjuja. En jaksanut niitä vielä käsitellä, mutta tiesin haluavani palata niihin joskus myöhemmin. Kirjoitin vihkoon sivukaupalla tulevaisuutta varten, jolloin olisin kiitollinen, että asiat olivat näin pysyneet muistissa kaikkine yksityiskohtineen.

Vielä en ole palannut näihin muistiinpanoihini, niiden aika kuitenkin joskus tulee. Muistin olen huomannut olevan valikoiva, sen verran olen löytänyt vanhoista päiväkirjoistani seikkoja, jotka olen täysin unohtanut. Jos en olisi sivuja itse kirjoittanut, voisin väittää, ettei moisia asioita ole koskaan tapahtunut.

Äitini kuoleman jälkeisistä ajatuksista ja tunteista kehkeytyi runokirja Äiti kuoli marraskuussa (BoD 2020). Ilokseni olen huomannut, että teoksen runoihin on ollut lukijoiden ja kuulijoiden helppo samaistua.

Sanomalehti Karjalainen julkaisi viime lauantaina Eija Komun tekemän arvion kirjastani. "Tarja Okkosen viides runoteos Äiti kuoli marraskuussa tulee lähelle lukijaa, tarttuu käteen ja silittää hiuksia pakahduttavan surun äärellä", Komu kirjoittaa. Arvio on luettavissa kokonaisuudessaan blogissani https://kirjailijatarjaokkonen.blogspot.com/.

Uutena Instagramin käyttäjänä löytyy kolme teoksen runoa myös postauksistani.

Runokirjaa voi tilata nettikirjakaupoista ja vielä hienompaa olisi, jos kiinnostuneet lukijat tekisivät hankintapyyntöjä omiin kantakirjastoihinsa. Näin teos tulisi kirjastoon muidenkin luettavaksi.

Tarja Okkonen

Kirjailija, Klaukkala

tarjaokkonen@hotmail.com  

Kulttuurien kohtaamisen kipukohtia

Hei taas kaikki blogini lukijat! 

Tässä teille uusi teksti uudelta kirjoittaja-vieraalta. Tällä kertaa hän on Raija Rissanen. Raijan teksti pistää miettimään. Tuhannet kiitokset Raijalle.

Tiedoksi kaikille, että lisää tekstejä saa lähettää. 

Kulttuurien kirjo rikastuttaa nykyään suomalaista elämää. Menneinä vuosisatoina ja valtaosin viime vuosisadallakin kulttuurivaihto liittyi eurooppalaisten ja eurooppalaisen kulttuurin kulkeutumiseen maasta toiseen, Suomeenkin. Kulttuurien sopeutuminen muualta tuleviin vaikutuksiin oli suhteellisen luontevaa yhteiseksi tunnistetun historian, lainsäädännön ja arvomaailman perusteella.

Nykyisin maahanmuuton myötä elämäntapamme, kulttuuriimme ja arvomme kohtaavat uudenlaisia haasteita. Monella maassamme asuvalla, ehkä jo Suomen kansalaisuuden saaneella tai kolmannen polven ”uussuomalaisella”, on taustallaan hyvin erilainen uskonto, tapakulttuuri ja normisto kuin kantasuomalaisilla. Tämä normisto perustuu usein uskontoon liittyviin käytäntöihin ja määräyksiin. Ongelmalliseksi nämä käytännöt muodostuvat silloin, kun ne ovat ristiriidassa oman lainsäädäntömme, arvojemme ja kansainvälisen yhteistyön kautta tulevien yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa.

Tasa-arvo ja itsemääräämisoikeus perinteen paineen alla

Suomen perustuslaki turvaa kaikille kansalaisille oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen sekä suojaa kansalaisten tasa-arvoa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Samat oikeudet nostetaan esiin YK:n ihmisoikeusjulistuksessa ja YK:n alaisen UNESCO:n lapsenoikeuksia koskevassa julistuksessa. Noudatetaanko näiden oikeuksien velvoitteita Suomessa? Valvommeko niiden toteutumista? Turvaako lainsäädäntömme ja oikeuslaitoksemme näiden oikeuksien toteutumisen kaikille kansalaisille? Pelkään pahoin, että käytännössä näin ei ole.

Olen pitkään pohtinut, miksi Suomeen asettautuneet toisenlaisesta kulttuurista tulevat ihmiset pitävät tiukasti kiinni oman kulttuurinsa monenlaisista ilmenemismuodoista ja tavoista, jotka ovat selvästi ristiriidassa niin lakiemme kuin arvojemme ja ihmis- ja lastenoikeuksien kanssa. Vaikka ongelmat näkyvät käytännössä yleensä nuorten naisten ja tyttöjen elämän rajoittamisena, emme saa unohtaa näiden rajoitteiden asettajien roolia vanhojen tapojen ylläpitämisessä. Hekin ovat tapojensa vankeja.

On kohtuutonta, että suomalaista peruskoulua käyvien tyttöjen vapautta valita harrastuksiaan, kavereitaan ja viimekädessä myöhemmin puolisoaan rajoitetaan. Tyttöjen jalkapalloharrastuksesta puuttuu se pelaajien kirjo, joka poikien harrastuksessa näkyy. Miksi tyttöjen edellytetään pukeutuvan tavalla, joka estää monenlaiset liikuntaharrastukset? Kuinka monen tytön haaveet jäävät toteutumatta perinteiden noudattamisen paineessa? Miten voimme hyväksyä sen, että nuoren tytön veli toimii vahtina sisarelleen? Eivätkö lapset olekaan tasa-arvoisia? Miksi me joudumme lukemaan nuorista pakkoavioliittoon joutuneista tytöistä?

Lain turva

Joissain tapauksissa Suomen lainsäädäntöön on toivottu lisättävän uusia pykäliä, joilla ei ole mitään tekemistä meidän arvojemme ja lakiemme kanssa. On ehdotettu uskonnosta ja perinteestä kumpuavien erillislakien säätämistä tiettyjen ryhmien tarpeita varten. Viimeisin esimerkki Suomen lainsäädäntöön liittyen koski pakkoavioliiton mitätöimistä. Suomen lakien mukaan avioliiton voi päättää avioeroon. 

Perusteluna avioliiton mitätöimiselle on meidän kulttuurillemme vieras käsite avioeron aiheuttamasta stigmasta. Avioliittoja ja eroja koskevat lait poikkeavat maittain. Suomen kansalaista turvaa Suomen laki. Perimmäinen kysymys on, miksi meillä ei ole kriminalisoitu pakkoavioliittoja, eikä näin siis turvata pakkoavioliittoon joutuneen naisen – joskus jopa tytön – oikeuksia sen sijaan, että pohtisimme oman lainsäädäntömme sopeuttamista meille vieraisiin arvoihin.

Keskustelujen ja kohtaamisten kautta yhteiseen arvopohjaan

Mielestäni maahanmuutto ja kulttuurien kirjo on lähtökohtaisesti myönteistä. Viestini on, että meidän tulee kiinnittää enemmän huomiota siihen, ettei epätasa-arvoa ja ihmisarvoa loukkaavia tapoja ylläpidetä. Meidän tulee kaikin tavoin kannustaa maahamme muista kulttuureista muuttavia ja täällä ehkä jo muutaman vuosikymmenen asuneita pohtimaan, miten he voisivat paremmin ymmärtää uuden kotimaansa lainsäädäntöä, kulttuuria ja arvoja sekä omaksua niiden parhaita käytäntöjä luopumatta omasta uskonnostaan tai oman kulttuurinsa myönteisistä perinteistä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on kannustaa keskustelemaan, mitä keinoja meillä on ”kotouttaa” maahan muuttaneita ja tulevaisuudessa maahan muuttavia muiden maiden kansalaisia siten, ettei uuden maan tuoma kulttuurishokki johda omien pariin käpertymiseen ja uuden kotimaan arvomaailman kieltämiseen.

Raija Rissanen

Onnea Suomi - maailman onnellisin maa!

Hyvät blogini lukijat, tässä teille iloksi uusi teksti kirjoittaja-vieraalta. Paljon kiitoksia Minna Hakkaraiselle!
Teille muille tiedoksi, että uusia tekstejä saa lähettää.


Suomi taas voittaja

 

Viime viikkojen uutisoinnissa vallitsevana ovat olleet erilaiset uhkakuvat. Koronatiedotuksen jaloissa vähemmälle huomiolle on jäänyt YK:n hiljattain julkistama selvitys, jonka mukaan Suomi on kolmatta vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. 

Tässä kohtaa monen kulmat alkavat jo kurtistua ja epäily kalvaa sisintä. Jos Suomi kerran on maailman onnellisin maa, niin missä se minun onneni sitten on lymynnyt kaikki nämä vuodet, kun huolia ja murheita on riittänyt vaikka toisille jakaa?

Onni on yksilötasolla hyvin henkilökohtainen asia ja harva ainakaan omista ystävistäni varmaan kuvailisi elämäänsä erityisen onnelliseksi, vaikka todistetusti elääkin maailman onnellisimmassa maassa. Mistä siis moinen ristiriita? 

YK:n selvityksessä onnellisuutta tarkastellaan pikemminkin yhteiskunnan kuin yksilön tasolla. Tarkastelun kohteena ovat mm. bruttokansantuote, vapaus, korruptio ja sosiaaliturva. Selvityksen logiikka avautuukin kääntämällä kysymys esimerkiksi seuraavasti: Missä maassa tuntisit olosi turvallisimmaksi, jos sairastuisit vakavasti tai jäisit työttömäksi? 

Korruption vaivaamissa maissa lääkäriin pääsy ja hoidon saanti vaatii usein suhteita tai kasoittain riihikuivaa rahaa. Kun nyt jo paremmille metsästysmaille siirtynyt enoni vuosia sitten sairastui Yhdysvaltain matkallaan, kolmen päivän sairaalareissun lasku kipusi runsaaseen 10 000 dollariin. Hyvätuloisena eläkeläisenä enoni olisi selvinnyt laskusta ilman matkavakuutustakin, mutta sairaalahoidon todellinen hinta oli tästä huolimatta järkytys.

Yksilötasolla tarkastelemme onnea usein ihmissuhteiden kautta. Erityisesti nuorena romanttinen rakkaus on kangastuksen kaltainen tila, jota kaikin keinoin tavoittelemme. 

Arkiset onnen lähteet

Onnea voi kuitenkin tarkastella myös aivan arkisten asioiden kautta. Osa näistä jokapäiväisistä onnen lähteistä on niin arkisia, ettei niitä enää onneksi edes tunnista. 

Kun muutin uuden työn perässä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan puolitoista kuukautta sitten, sain totutella siihen, että hanasta tulee vettä, mutta juomakelpoinen vesi täytyy käydä ostamassa kaupasta. Viikkojen myötä on käynyt selväksi, että vaikka kaiken juomaveden kantaminen hissittömän talon kolmanteen kerrokseen voikin kohottaa kuntoa, tuntuu se useimmiten pelkästään raskaalta. 

Vesipulloja ylös kantaessani ovat mieleeni tulleet varhaiset lapsuusmuistot mummolasta, ajasta ennen vesijohtovesien vetämistä mummolaan. Kesäisin mummo kantoi juomavedet pihalla olleesta kaivosta, talvisin vesi kärrättiin maitokärryillä ja -tonkilla lähimmästä vesipostista. Lapsen silmin vedenkantomatkat olivat pelkkää hupia, eikä mieleeni edes juolahtanut, ettei asia välttämättä näyttäytynyt samoin aikuisten silmin.

Nyt kaikkialla jylläävä virusepidemia ja kehotukset kotona pysymiseen antavat hyvät puitteet pysähtyä pohtimaan sitä, mitkä asiat ovat lopulta elämässä tärkeitä ja hyvin. Kun seuraavan kerran saavun Suomeen ja otan hanasta puhdasta vettä janooni, ymmärrän aiempaa paremmin, että sitäkin hetkeä voi nimittää onneksi. 

Näyttääkin olevan niin, että kaukaa katsoen arkisissa, suomalaisittain itsestään selvissä jokapäiväisen elämän toimivuuksissa voivat sittenkin olla avaimet maailman onnellisuusmittausten kultamitaliin!

Sammutetuin lyhdyin eläkkeen odotushuoneessa?

Hyvät blogini lukijat!

Tässä taas uusi teksti iloksenne. Suuret kiitokset Marketalle. Tekstisi pistää miettimään.

Tiedoksi kaikille muille, että uusia tekstejä otetaan vastaan.

Marketta Rantama on tietokirjailija, yrittäjä (työhyvinvoinnin valmentaja, jonka vahvuusalueita ovat
johtamisen kehittäminen, työyhteisötaidot ja -sovittelu).
www.markettarantama.fi
https://www.linkedin.com/in/marketta-rantama-60a93070/


Työuran päätökseen ajetaan usein sammutetuin lyhdyin. Työntekijä itse, hänen työyhteisönsä ja esihenkilönsä asemoivat seniorin työpanoksen alasajomoodiin tyhjäkäynnille. Siellä ”eläkkeen odotushuoneessa” saattaa vierähtää vuosi jos toinenkin, mikä on uskomatonta resurssien tuhlausta.

Työntekijä jää odottelemaan ansaittuja eläkepäiviään, ja työyhteisö jättää hänet pian poistuvana kalustona rauhaan. Suomessa eläkkeelle siirtymiseen liittyy vahva lataus ja se on yksi työelämän institutionaalisista virstanpylväistä.

Sisäinen motivaatio

Seniorin sisäinen motivaatio on moottori, jota ei kannata sammuttaa. Ulkoiset motivointikeinot, esimerkiksi parempi eläke pidemmän työuran jälkeen, eivät tuo virtaa sen enempää seniorille kuin hänen työnantajallekaan.

Päinvastoin – pelkästään paremman eläkkeen toivossa sinnittelevät työuran pitkittäjät jähmettävät työyhteisön toimintaa. Työnantajalla saattaa olla odotuksia työn kehittämisen suhteen, mihin seniori ei halua eikä pysty enää vastaamaan. Toisaalta työyhteisön muut jäsenet eivät uskalla kysellä seniorin aikomuksia ja toisaalta hän itse saattaa toistuvasti viitata eläköitymiseensä muiden kyllästymiseen asti. Myös seniori turhautuu, koska työelämä tuntuu auttamattoman ankealta edessä siintävän vapauden rinnalla.

Sisäisen motivaation elementit - autonomia, kyvykkyys ja yhteisöllisyys - toimivat erinomaisesti myös työuran loppuvaiheessa, jos siihen annetaan mahdollisuus. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve kohti hyvinvoinnin tilaa, mikä korostuu erityisesti ikääntyneillä työntekijöillä.

Seniorin liikkumatilaa työyhteisössä kannattaa laajentaa, sillä autoritäärinen johtaminen ja mikromanageeraus syövät kenen tahansa jaksamisen eväät, mitä varsinkaan johtaja-untuvikot eivät ymmärrä.

Seniorille on työuran varrelta tarttunut mukaan runsaasti taitoa ja kyvykkyyttä hoitaa laajoja kokonaisuuksia. Myöskään uuden oppiminen ei lakkaa ja seniorit ovat hyviä reflektoimaan toimintaa sekä kehittämään uusiakin toimintamalleja. Jokaisella työpaikalla on näitä kansallisaarteita, jotka kannattaa valjastaa yhteisen hyvän toteuttajaksi aina lähtökahveihin saakka. Ikäihmiset rakastavat olla hyödyksi muille ja he jakavat auliisti hiljaista tietoa nuoremmille, mikä kannattaa johtamisella jalostaa yhteiseksi hyväksi.

Valmentava johtaminen

Valmentava johtaja suuntaa energiaansa ihmisiin saadakseen yksilöiden ja ryhmän potentiaalin hyötykäyttöön.

Jotta valmentava johtaminen voisi onnistua ikäihmisten kohdalla, valmentajan tulee toimia joustavasti, järjestää aikaa valmentamiselle ja säädellä työtaakkaa suhteessa ikäihmisen kyvykkyyteen ja jaksamiseen.

Arvostava suhtautuminen on a ja o. Tutkimusten mukaan valmentavan johtamisen on osoitettu lisäävän yksilöiden hyvinvointia ja organisaation tuottavuutta. Kerran vuodessa pidetty strukturoitu kehityskeskustelu, jossa varovasti kysytään eläkeaikeita, ei riitä. Valmentavan johtajan tulisi aidosti kehittää myös työyhteisön senioria, venyttää tämän kyvykkyyttä ja parantaa suoritusta. Senioreissa on runsaasti potentiaalia, kunhan heitä ei päästetä ”eläkkeen odotushuoneeseen”.

Tärkein valmentamisen työtapa on keskustelu ja erityisesti tehokkaiden kysymysten esittäminen ja kuunteleminen. Ikäihmiset kertovat mielellään tarinaansa ja kokemuksiaan työelämästä. Viisas johtaja osaa poimia sieltä helmet ja kannustaa ikäihmistä hänen kyvykkyytensä pohjalta. Näin pitkä työura sataa työnantajan laariin parempana tuloksena ja työntekijä siirtyy aikanaan sovitusti eläkkeelle mukanaan sisäinen motivaationsa, joka on hänen keskeinen voimavaransa myös uudessa elämänvaiheessa.

Jag och mina DNA-släktingar

Hei kaikki blogini lukijat,

Tällä kertaa meillä on ruotsiksi kirjoittava kirjoittaja-vierailija. Kiitokset Tompalle!
Lisää tekstejä otetaan ilolla vastaan.

Jag gjorde MyHeritage DNA-test för ungefär ett år sedan. Enligt testresultatet är jag genetiskt 62% finländare, 35,2% skandinav och 2,8% centralasiat. Efter testet betalade jag lite extra för att få tillgång till ett bredare källmaterial.

Själv är jag intresserad av den närmaste släkten d.v.s. mors och fars släkt. Det är möjligt att i MyHeritage bygga upp sitt släktträd. Problemet är att det finns redan nu 756 personer i mitt träd, vilket leder till att min närmaste släkt drunknar visuellt i massan, för i släktträdet finns även mina föräldrars systrar och bröder och deras barn och andra ingifta och även personer som skilt sig och inte längre är ens släkt. 

I mitt släktträd har jag kommit så långt som ner till 1600-talet.

MyHeritage har hittat 20582 DNA-träffar för min del. Jag har flera tusen träffar att gå igenom om jag vill gå på djupet i min släktforskning. Trots ett digert släktträd har jag dock kört i väggen när det gäller min farfar och morfar. För deras vidkommande råder total radiotystnad, trots tillgång till ett massivt arkiv.

Johan och Elin, farfar och farmor

Företaget kan ta fram uppgifter från förstås finländska arkiv från 1600-talet, men också från arkiv i Sverige, Norge, Danmark, England och USA för att nämna några exempel. Passagerarlistor från fartyg som trafikerat till New York under perioden 1820 - 1957 finns även att tillgå.  En kusin fyra generationer bakåt har jag t.ex. lyckats hitta som passagerare.

Mina föräldrar hade i min barn- och ungdom ett aktivt umgänge med släkten. Någon bra koll på släkten hade jag inte. Vissa pusselbitar har på äldre dar fallit på plats via 
släktforskningen. Nu vet jag bättre vem som var vem och hur de var släkt sinsemellan.

I och för sig har jag ingenting mot att fortsätta med släktforskning via nätet för det är hur enkelt som helst, men räkningen för att få fortsätta med MyHeritage var dock så saltad att mitt engagemang i MyHeritage går definitivt mot sitt slut. Det finns en gräns för hur mycket man kan få sko sig på oss kunder.

Å andra sidan i dessa corona tider skulle det just nu finnas tid att ägna sig åt släktforskning. Många är intresserade av släktforskning, men har inte haft tid att utforska sin släkt. Nu kan det finnas mer än nog tid för släktforskning, som är något man kan på nätet hålla på i splendid isolation.